torstai 31. joulukuuta 2009

entten tentten

Ongelmat ovat vuoden vaihteessa suuret, kun ei osaa päättää, minkä värisen heijastinkukan hankkisi! Alesta löytyi uusi takki, jonka rintaan selvästi tarvitaan kukka. Mikä ihana tekosyy hankkia jotain kaunista. (Sentään hyödyllistä!)




Olen tykästynyt Saara Renvallin kädenjälkeen muuallakin. Luulen, että tulevaisuudestamme voi hyvinkin löytyä Lundialle suunniteltu graffitinharmaa Koti-ruokapöytä. (En saanut napattua siitä kuvaa tänne.)



ps. Ihanaa alkavaa vuosikymmentä!

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

ei näin kilttejä poikia olekaan








Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Kamerani on onneton kun sen yhdistää hämärään huoneeseen. Tässä kuitenkin kurkistus pienen miehen lahjavuoreen. Isovanhemmat ja kummit olivat yltyneet ostamaan paljon sellaistakin, minkä voisi paketoida vielä ensi joulunakin ja silti lelu voisi olla vähän liian vaikea pienelle kaverille. Onneksi siis kuitenkin tilasin Sophien ilastuttamaan vinkunallaan elämäämme niin oli aattona edes jotain ikävaiheseen sopivaa. Taaperokärryä, junanrataa, pinottavaa klovnia ym en edes ole viitsinyt avata laatikoistaan. Matias tarvitsee oman huoneen aivan pian.

Omaksi suosikikseni on noussut kummeilta saatu maanmainio kirja: Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia. Jukka Itkosen kirja, Christel Rönnsin kuvituksella. Jos ette mitään muuta kirjakaupasta keksi ostettavaksi niin ostakaa tämä. Aivan ihana!

ps. Ainiin, huom. uusi matto. Teimme taas itsellemme tyypillisen viiden minuutin ostopäätöksen. Väliaikaisratkaisuksi puhuttu, mutta tiedä häntä. Raikkaita sohvatyynyjä ynnä muuta on ostoslistalla. Kevät, tule jo.

lahjuksia äidille

Matkalla kohti Jyväskylää alkoi ratin takaa yht'äkkiä kuulua ärräpäitä. Kävi ilmi, että miehen lahja minulle on unohtunut piiloonsa. Aikani Aattona arvuuttelin lahjaa kunnes se minulle paljastettiin. Loppureissun olinkin vähän hämilläni, että mitä se nyt tuollaisen.

Ja hämilläni olen yhä, sillä paketista löytyi Iittalan Decanter.



Muistan kuinka Decanterin tullessa markkinoille, puhelin kaverini kanssa, että siinä on jotain kovin kömpelöä. Nyt se kuitenkin tuntuu sirommalta kuin tuolloin. Olisiko sitä hieman käsitelty vuosien saatossa...?

Olen kerännyt meille 'paremmiksi' viinilaseiksi Essenceä, joten mies ei lasisarjassa osunut hakoteille. Essence-lasien muotokieli puhuttelee aika tavalla, mutten jotenkin näe sitä tässä Decanterissa.

Hiljalleen olen kuitenkin mieltymässä lahjaani. Siihen kai vaikuttaa miehen vilpitön innokkuus, tuli jopa sanoneeksi, että se on niin sun näköinen.

Mietin tosin, mitkä ovat todennäköiset käyttötilanteet tälle ja mahdollinen elinikä kun kodissa kasvaa jo nyt varsin laajaulottuvuuksinen ja vauhdikas poikalapsi.

Äitini paketista löytyi Kaarinan Peltosen toimittama Tunnista designklassikot -kirja. En ole vielä ehtinyt siihen perehtyä, mutta veikkaan jo siitä olevan varmasti iloa. Näen jo mielessäni kuinka vuosi vaihtuu sohvalla loikoen, kirja sylissä ja gt-lasi kädessä.


kuva: Iittala

tiistai 29. joulukuuta 2009

elämää joulun jälkeenkin

Pieni perheeni vietti suuren osan joulusta tien päällä. Karavaanimme matkasi ensin Jyväskylään, sitten Lappajärvelle, josta jälleen Jyväskylään ja sieltä Helsingin kautta Porvooseen. On vietetty aikaa mummin, isomamman, mummon, isomummon ja serkunkin kanssa. Pieni mies oli koko reissun kuin enkeli ja kikatteli vain - ja vieläpä nukkui lähes kaikki ajomatkat. Nyt kun olemme kotiutuneet, uskaltaa kaveri taas olla muutakin kuin vieraskorea. Puurokaan ei maistu kun pitää näyttää, että on oma tahto.

Eli on tässä kai lupa olla vähän väsynytkin. Ehkä.

20 yli puolen yön, noin kahden tunnin ja 20 minuutin kuluttua siis, pieni mies täyttää puoli vuotta. Ja minä olen hölmönä, että joko se hujahti, vuoden puolikas - ja toisaalta: vasta puoli vuotta muka, olethan ollut täällä aina.

Syntymäpäivälahjaksi Matias saa huomenna sikapiikin. Saas nähdä mikä riemu siitä ratkeaa. Aiemmat rokotukset eivät ole tuottaneet oikeastaan mitään reaktioita, joten elän toivossa, ettei tämäkään.

Joululahjoista kerron huomenna. Molemmille puolille ensimmäinen lapsen lapsi on aika lahjottu veijari. Ja äitinsä hieman neuvoton, että mihin kaikki tulee mahtumaan.

tiistai 22. joulukuuta 2009

vaihtoehto harsoviritelmille

Pakkasten alettua olen seurannut keskustelua harsoista vaunun suuaukolla ym. Kaupungilla on vastaan tullut monet pyykkipojin viritellyt harsot, milloin valkoiset, milloin nallekuvioiset. Enää en niin paljoa ihmettele näitä viritelmiä kuin aikana ennen omaa vauvaa, mutta omassa käytössäni niitä kammoksun.

Virkeänä kesävauvana pieni mies ei ollut ikinä nukahtaa jos näki vilauksenkin jotain väriä ja tai liikettä, joten minä myös otin mukaani harson ja pyykkipoikia. Lenkiltä palasin sisään kiroillen. Joko minussa, pyykkipojissa tai vaunujeni kuomussa oli jotain vikaa. Viritelmä oli onneton.

Olin lukenut Minityylistä Kurtis Baby Peacesta ja kammoksunut sen hintaa, mutta lopulta taivuin. Ja hyvä niin. Kurtis on maksanut itsensä takaisin. Alkuajan vaunissa nukkumisen vaikeus helpotti, kauppojen kirkkaat valot se piti poissa silmistä ja nyt pakkasten kiristyttyä se pehmentää kirpeää ilmaa, viimaa ja tuiskua.

On se onneksi kivan näköinenkin.



kurkistus


Olen niin paljon kurkkinut muiden bloggaajien koteihin, että jotain on annettava omastaankin. Repäisimme eilen ja heitimme olohuoneen maton roskiin. Matto oli vanha ja hävyttömän riekaleinen. Olemme joulun aikaan niin vähän kotona, eikä meille ole tulossa vieraita, joten tohdin näin tehdä. Nyt meillä on pakote ostaa uusi matto. Emme olekaan olleet aikeissa ostaa sellaista kuin vasta viimeiset puolitoista vuotta... Jotain oli lattiaan heitettävä vähän pehmentämään ääniä ja pienelle miehelle alustaksi. Punainen intiapuuvillainen päiväpeitto on vanhasta solukämpästäni kouluajalta. Edellinen mattomme oli vaalea ja uudesta matosta on myös suunniteltu vaaleaa, nyt katsottuani illan ja aamun punaista lattiaamme, aloin hieman epäillä suunnitelmaamme...

Kirjahyllyt ovat, aina ja ikuisesti, ehdottomasti Lundiaa. Vanhassa olvikossa nojatuolin vieressä majailee viimeisimmät lehtihankintani.

piparkakkutalo

Sain kuin sainkin piparkakkutaloni koottua (jo pari viikkoa sitten tosin). Ei se vaatinut kuin yhden pahan palovamman oikean käden keskisormeen, mutta ehkä sen hinnan maksoikin. Lopputulos ei omaa silmää niin hirveästi miellytä, mutta toisaalta, tämä on elämäni toinen aivan yksin tekemäni piparkakkutalo. Joka kerta oppii jotain, mikä helpottaa seuraavan vuoden rakennusurakkaa. Sen verran tänä vuonna huijasin, että käytin Muumitalo-piparkakkumuotteja, mutta muokkasin niitä mm. lyhentämällä taloa huomattavasti. Glasuuria on käytetty holtiton määrä ja silti sitä tarvitsisi yhä lisätä. Suuruudenhullu? Minäkö?


Talon taustalla kurkkii syntymäpäivälahjaksi saatu Klenellin Four-maljakko. Kun palaamme joulureissultamme, aion täyttää sen tulppaaneilla. Tulppaanit ovat ehdottomia suosikkejani.

lauantai 19. joulukuuta 2009

jättiläisen kenkäpulmia

Lukijoiden hauskuutukseksi kerrottakoon, että olen jättiläinen. Kärsin nuorelle naiselle varsin harmillisesta ongelmasta: olen kasvanut liian pitkäksi ja maata pitkin vieläkin enemmän. Naisten jalkinevalmistajat eivät tunnusta kaltaisteni olemassa oloa - tai oikeammin vain muutamat tunnustavat ja kiskovat meistä luonnon oikuista pitkät pennit myymällä kenkiä pienissä erikoisliikkeissä.

Olen perinyt pitkät geenit vanhemmiltani. Olen 181cm pitkä ja kengän kokoni on miehinen. Vaelsin pitkään pimeydessä kunnes löysin pari pikkuliikettä, jotka myyvät erikoiskokoja. Suru tosin on siinä, että kengät ovat yhtä hintavia kuin kauniita. En ole siis vuosien saatossa saanut moniakaan kauniita kenkiä haltuuni ja ne mitä omistan, olen kuluttanut puhki.

Vielä viime viikolla minulla oli kauniit arkikäyttöön sopivat talvisaappaat ja yhdet juhlavampaan menoon kelpaavat. Torstaina uskolliset arjen kumppanini päättivät hajota. Olin vetämässä varren vetoketjua kiinni, vauva talvivaatteisiin topattuna ja kaikin puolin valmiina lähtemään, kun kuului kruts. Vetoketju oli hajalla. Avokkaissa (joita onneksi/koomisesti olen haalinut useammat) vauvojen pikkujouluihin pakkassäällä ylämäissä vaunujen kanssa kulkeminen ei ole hauskinta mitä tiedän.

Seuraavana aamuna tein toiviomatkan suutarille vain kuullakseni, että joulun pyhien ja uskomattoman ruuhkan vuoksi saisin korjattuna takaisin vasta 30.12. Se tarkoittaa liian montaa joulureissua ja pakkaspäivää liukkaissa koreilusaappaissa tai varpaat palelluttavissa avokkaissa.

Pelastus löytyi paikallisesta Robin Hoodista. Tutkiskelin sieluani ja totesin, että on korkea aika ymmärtää käyttää vaunulenkeillä jotain käytännöllisempää jalkinetta ja säästää parempiansa keskustareissuille ja muille.

Saa nauraa, uudet kumppanini:




Kuoman Pallas-saappaat. Ovat muuten lämpöiset.


kuva: kuoma.fi

perjantai 18. joulukuuta 2009

lempikirja


Nykyinen lempikirjani näyttää tältä. Se sisältää suosikkejani: listoja. Kirjaan siihen nykyään aivan kaiken tehtävän puuhan: "osta uudet tyynyt", "teetä kuvia isovanhemmille" tai vaikka "kehystä Matiaksen jalanjäljet". Eikä enää ikinä ole tylsää. Olen aina rakastanut tehtävälistoja, mutten ole ennemmin ymmärtänyt omistaa asialle omaa kivaa, pientä ja kaunista kirjaa. Kirjasta on myös tullut milteipä elintärkeä. En tiedä johtuuko se univajeesta (vaikka pieni mies nukkuukin aika hyvin) vai puhtaasta höveliksi muuttumisesta, mutten enää muista yhtään mitään kirjoittamatta sitä ylös. Rakastan kalentereitakin, niistä lisää joku toinen kerta.



Siinä se tulikin. Pienen miehen nimi. Matias. Jalanjäljet otettiin talteen 3 ja puoli kuukautiselta. Nyt lähennellään jo puolta vuotta.


Muistikirja Akateemisesta, kirjaimet kannessa Pienen Varpusen puodista.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

viimeinen joululahjahankinta ja ihanaa postia



Olin pohdiskellut tämän pienen söpöläisen kotiuttamista jo tovin ja päättänyt hankintaa vastaankin, mutta kun Minityylissä viime viikolla osui kohdalle varsin houkutteleva tarjous en enää voinut vastustaa. Sophie saapui eilen postissa ja pääsee pian pukinkonttiin.

Meidän ei todella ollut tarkoitus hankkia pienelle miehelle montaakaan lahjaa, mutta pienten pakettien määrä on kuitenkin yllättänyt ja kun ensimmäisestä lapsenlapsesta intoutuneet isovanhemmat osallistuvat pottiin lienee pakettien määrä holtiton suhteessa lapsen ymmärryskykyyn. Sophien olisin kyllä hankkinut loppuen lopuksi kenties muutenkin. Sillä on nostalgia-arvoa, ihastuin siihen jo valkokankaalla.

Ihanaa postia saapui tänäänkin kun lukioaikainen ystäväni avusti maaseudun (haha) asukkia hankkimalla pienelle miehelle Artekista Flenstedin Elphant Party -mobilen.


En tiedä vielä ripustanko ronsuja tässä kodissa esille, mutta varmaa on, että ne saivat rakastavan kodin. Vastineeksi ystävälle lähti paketillinen kestovaippoja, jotka suurista aikeistani huolimatta ovat jääneet meiltä käyttämättä. Kaikki alkuajan sumu ja murhe veivät kaiken voiman imse vimseihin tutustumisesta. Olen lopulta päättänyt olla uskottelemasta itselleni, että ihan vaikka huomenna aloitamme kestoilun. Uusi politiikkani (kirahvin ja norsujen tuoreena omistajana) on, että kaikesta turhasta tavarasta ja nurkissä käyttämättömänä pyörivästä romppeesta on päästävä eroon.

Kerroinko, että kävimme eilen Ikeassa...? Puhun itseni jatkuvasti pussiin.



Mutta miten olisin voinut jättää nämäkään tipuset sinne kylmään halliin?



perjantai 11. joulukuuta 2009

askartelupaskartelu

Olen aivan koukussa näihin kaikenmaailman sisustus-, design- ja lifestyle-blogeihin, joiden pitäjät milloin askartelevat, nikkaroivat ja ompelevat kaikkea ihanaa. Ja joka päivä saan masentua siitä, etten ole häävi askartelija. Ideoita on vaikka kuinka, ja kai se osaaminenkin jossain syvällä, mutta todellisuus tulee valitettavan nopeasti vastaan. Missä on se piha tai parveke, jolla spray-maalata ties mitä? Tai ompelukone jolla noin vain surauttaa pienelle miehelle milloin mihinkin tarpeeseen jotain? Hyvä kun olen edes saamassa lopulta hankittua kotiin tulostimen niin en aivan vieraannu omasta alastani.

Mutta! Olen päättänyt lainata ompelukoneen isoäidiltäni, ottaa ohjekirjan käteeni ja opetella. Ja osaanhan minä kyllä, mutta ne alalangat ja puuttumaton kärsivällisyyteni.

Olen päättänyt mennä Ikeaan ja haalia kaikkea puuttuvaa tarpeimistoa projekteihini.


Ja olen jälleen kerren ymmärtänyt, että suurin onnettomuuteni tällä hetkellä on se, ettei minulla ole omaa työpöytää. Ei tilaa, jolle haalia kaikkea puuhasteltavaa, laskea asioita pois käsistä sulateltaviksi. Ei pöytää, jonka voisi siivota silloin kun tarvitsee aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällä hetkellä valtaan aina välillä ruokapöytämme, mutta harmistun alakuloon asti kun joudun raivaamaan projektini kun saamme vieraita.

Äh!


maanantai 30. marraskuuta 2009

jouluvalmisteluja ja tasan viisikuukautinen pieni mies

Ihailin jo muutama viikko sitten pikku varpusen joulukuusta, mutta jouduin harmikseni myöntämään, ettei nykyisessä taloudessamme ole sille sopivaa seinää. Mielestäni kuusi kaipaa seurakseen tilaa ja tällä hetkellä kodissamme on miltei jokaista seinää vasten lipasto tai kirjahylly. Suunnittelemme muuttoa pienestä kaksiostamme suurempiin neliöihin, mutta pihi luonteeni tykkää niistä summista, mitä säästämme jatkamalla vielä tässä.

Sitäpaitsi olen miettinyt, että noinkohan edes raaskisin siirtää pienen miehen vielä omaan huoneeseensa? Meillä ei nukuta perhepedissä - kolme hyrrää samassa vuoteessa olisi kaaos, mutta oma ihanuutensa tipun läheisyydessä samassa huoneessa on. Oloni olisi orpo jos aamut eivät yht'äkkiä alkaisikaan viereisestä pedistä kuuluvalla pienellä juttelulla.

Joulun aikaan miltei puolivuotias tipu (rakkaalla lapsella on monta nimeä) ei vielä paljoa joulusta ymmärrä, mutta olen päättänyt ryhdistäytyä ja tuoda kotiimme joulun taikaa. Kerrottakoon hieman taustoja: vihaan joulua. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa joulusta. Tai okei, pidän riisipuurosta ja joulutortuista, mutta muutoin en juurikaan joulusta välitä. Lapsuudenkodissani joulu on aina ollut jokseenkin teennäinen juhla, joka noudattaa tiettyjä kaavoja vain siksi, että "kaikki muutkin tekee niin". En ole uskovainen ihminen, mutta jouluisin minua loukkaa erityisesti kaikki vallitseva tekopyhyys. No, en aloita tämän pidempää messuamista aiheesta.

Mutta siis... en oikeastaan tiedä edes mitä kuuluu jouluun tai mitä siltä edes toivoisin.

Nuorena perheenä meille on kysyntää sukulaisten parissa ja tämän joulun vietämmekin taas tien päällä. Meitä odottaa ylpeä mummi keski-Suomessa ja isoisoäiti Pohjanmaalla. Kaikki haluaisivat viettää joulun pienen miehen kanssa, enkä voi heitä siitä syyttää. Vuoro-joulu-järjestelmän vuoksi tämä vuosi sujuu pääpirteittään mieheni suvun parissa. Välipäivinä palaamme etelään ja olemme minun perheeni parissa.

Koska aikaa vietetään loppuen lopuksi niin vähän kotona, ei meille tule omaa kuusta - jos tulisi, se olisi ehdottomasti Pienen varpusen kuusi. (Toivon todella, että niitä saisi vielä vuodenkin päästä!) Eilen ripustin keittiön ikkunaan jouluvalon, tänään olen hieman pohdiskellut jonkinlaista kynttilälyhtyä. Haluaisin kovasti Iittalan Lanternin (huomatkaa, pienikin siis riittää), mutta olen niin pihillä tuulella, etten usko siihen taipuvani. Tai ehkä sittenkin... no, en tiedä.

Viime vuonna ostin valmiit muotit ja tein piparkakku-muumitalon. Luulen että innostukseni liittyi raskausaikani pesänrakennusviettiin. Samoihin aikoihin päätin myös oppia tekemään maailman parasta makaroonilaatikkoa ja paistamaan todella hyviä lettuja... Kuitenkin, talosta tuli valtava ja sen tekeminen oli kaikkea muuta kuin hauskaa, joten olen päättänyt tänä vuonna soveltaa valmiita kaavoja ja valmistaa jokseenkin omalaatuisen muumitalon. Aloittanen projektin aivan lähipäivinä.

Kuvien lisääminen blogiin on niin tuskallisen hidasta, etten ole päässyt siinä vauhtiin. Aion kyllä ryhdistäytyä siinäkin. Toivottavasti pian.

Viisikuukautinen miehenalkuni nukkunee vielä hetken päiväuniaan ja minulla on omaa aikaa. Siitä muistinkin... pesukone pitää kohta laittaa pyörimään.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

onnistuneita lahjoja

Vietin juuri syntymäpäivääni ja sain varsin onnistuneita lahjoja. Lahjat ovat aina ihania, mutta sydäntä lämmittää kun huomaa jonkun todella kuunnelleen ja muistavan asian vielä merkkipäivän aikaan.

Miehen paketista löytyi Muuton valmistama Matti Klenellin vihreä Four-maljakko. Se pääsi heti kunniapaikalle ruokapöytäämme ja on ilahduttanut nyt viikon verran elämääni. Lasin eri kerrokset ja niistä heijastuva valo tuo jotain aivan uutta näihin harmaisiin talviaamuihin. Kaipaan kovasti lunta ja valoa tämän kerrostalokolhoosin seuraksi. Yritän ottaa kuvan maljakosta sen omalla paikalla myöhemmin tänään auringon tultua esiin. Toivottavasti se tulee.

Toinen lahja tuli vanhemmiltani ja osoitti äitini kuunnelleen yhteisellä Habitare-reissullamme. Kommentoin aivan pientä asiaa Ladossa ja äitini muisti sen yhä. Yhdelle yöpöydälle oli sijoitettu Arabian uuden Runo-sarjan Kesäsäde-rasia ja hihkaisin, että tuon vielä joskus haluan. Ja nyt sen sitten sain. En tiedä onko Arabialla se tarkoitettu sokerikoksi - miksi sen oikeastaan miellänkin - vai aivan joksikin muuksi. Toisaalta miellän sen myös kauniiksi yösijaksi vihkisormukselleni. Olen niitä, jotka eivät osaa nukkua korujen kanssa. Epävarmana tulevaisuudestaan rasia majailee Fourin rinnalla vielä hetken.

perjantai 13. marraskuuta 2009

äidille sopivaa

Koin viikolla toistaiseksi suurimman hiuskatastrofini. Luottokampaajani sai hiukseni muuttumaan lilahtavan pinkeiksi, vaikka pyrkimys oli saada ruskeisiin hiuksiin vain hieman punertavia raitoja. Miten näin pystyi käymään? En tiedä, eikä tiedä kampaajakaan eikä liioin värien maahantuoja. Olemme kaikki ihmeissämme.

En ehtinyt tiistaina jäädä kampaajan penkkiin enää yhdeksikään tunniksi pidempään, joten jouduin lähteä kotiin pinkin hiuspehkon kanssa. Parin kilometrin matkalla käänsin katseita kiitettävästi ja poskeni helahtivat sopimaan hiusteni kanssa hyvin yhteen. Kotirapussa naapuritkin kovasti lohduttelivat. Pahinta taisi kuitenkin olla seuraavan aamun lääkärireissu pojan korvakontrolliin.

Mikäs siinä, väri olisi ihan hauska, jos tienaisin yhä elantoni kuvaamalla rokkareita, mutta nyt elämän seestyttyä melkolailla, tuntuu siltä kuin pinkki hiuspehko ei sopisi äidille. Äidiksi tulon myötä olen kyllä siivonnut vaatekaapista useamman minimittaisen mekonkin pois, mutta koen sen johtuneen siitä, että kehon kokema voimakas fyysinen kokemus on tuonut tiettyä varmuutta ja selkeämpää ymmärrystä siitä mikä itselle sopii ja mikä ei.

Lääkärireissun jälkeen pääsin onneksi korjauttamaan hiusvärin ja täyttämään reklamaatiolomaketta. Ei väri nytkään aivan ihana ole, mutta sentään ei nolota ja kehtaa tässä anoppilaankin lähteä.

Olen ollut vahvasti sitä mieltä, että sehän ei käy, että äitiyden vuoksi joutuisin tinkimään omasta tyylistäni - enkä ole juuri joutunutkaan. Toki sitä harkitsee tarkemmin, että minkä vaatteen haluaa uhrata todennäköiselle kuola- tai pukluhyökkäykselle. Luulen, että osa minusta on varmasti kuollut sinä päivänä kun hankin ensimmäisen oloasuni. Toivotaan, että se aika on hyvin hyvin kaukana, tai ettei se ole koskaan tulossakaan.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

korvaamaton kylpyamme

Raskaana oleva ystävä pyysi taannoin listaamaan tavaroita, joita ilman emme pärjäisi ja samaan syssyyn kertomaan turhimman ja tarpeellisimman hankintamme. No, en ryhdy aivan niin laajaan esitelmään, mutta kerron kuitenkin mikä on ollut parhaiden löytöjemme top kolmosessa alusta asti.

Saanen esitellä: Flexibath


Eli tuttavallisemmin kokoontaittuva vauvan kylpyamme. Oivallinen ja ehdottoman tarpeellinen hankinta kotiin, jossa neliöitä ei ole liikaa. Lisäksi se on helppo ottaa reissuun mukaan.


Ammeen hintakin on kohtuullinen, noin 35 euroa. Ja näillä näkymin uskon sen palvelevan hyvin myös mahdollisella pikkusisarella.

Poikamme tosin on kasvanut niin ennätysmäistä tahtia pituutta, että ammeen reunat ovat vesipetomme kylpyiltoina koetuksella... Jos tätä löytyisi isommassakin koossa, se olisi varma hankinta.

kuvat: arealcoolworld.com

lauantai 7. marraskuuta 2009

uusi vanha leikkialusta

Estetiikantajuni ja sisustusmieltymykseni ovat kulkeneet pitkän matkan sitten teini-iän, jolloin haalin kaikenlaista kivaa ja värikästä kirpputoreilta odottamaan sitä omaa kotia. No, maku ehti vaihtua kerran jos toisenkin ennen sitä ihka oikeaa kotia ja seuraava Oriveden Lähetyskirppikseltä ongittu pöytäliina on etsinyt omaa paikkaansa jo useamman vuoden.

Kotimme pöydät vieroksuvat pöytäliinoja, tai ainakin sellaisia, jotka eivät ole vaikkapa a) valkoisia b) mustia, joten suloinen pyöreä liina on saanut odottaa omaa aikaansa kaapin nurkassa.

Pienen miehen myötä tricolor-olohuoneeseemme on hiipinyt muutakin väriä kuin kirjojen selät. Kaikki alkoi leluista. Vaikka kuinka ajattelin, että meille tulee vain hienoja Brion puuleluja niin niitä kestää katsella vaikka lattialle unohtuvatkin, niin kotiimme kuitenkin hiipi erilaisia neonvärisiä rätiseviä ja paukkuvia olentoja ja palloja. Lista on loputon. Sitten huomasinkin ostaneeni sohvalle vihreitä tyynyjä. Niitä seurasi torkkupeitto. Yht'äkkiä skandinaavisen viileyden (hehe) keskelle on hiipinyt lämpöä - mitä se sitten onkin.

Tuntui siis luontevalta kaivaa kaapista hippiestetiikkakauteni pöytäliina. Vastaanotto oli erinomainen.


Joskaan mikään alusta ei ole tarpeeksi iso, jos olet juuri oppinut kääntymään ja ryömiminenkin kiinnostaa.

Kuvassa näkyy viikon takainen sivu Hesarista. Äitini oli poiminut talteen artikkelin Tyylikkäät tenavat. Sinänsä hauskaa luettavaa - ja olen vakaasti sitä mieltä, että jo 2 kuukautta vanha lapsi on vahva persoona, toisille sopii pastellivärit, toiset taas jo huutavat kaipuutaa kirkkaiden värien maailmaan. Pienen miehen kasvaessa olisi hauska ajatella, että olisi varaa hankkia vaikka minkälaista vaatetta, mutta käytännöllisyys tulee kuitenkin voittamaan jatkossakin.




Yksi juttu mitä olen ihmetellyt jos tapaan muita äitejä, on se tavaran määrä. Tulee sellainen olo, että teenkö nyt jotain väärin jos en parin tunnin keskustareissulle pakkaa valtavaa määrää rompetta mukaan. Toki voi olla, että aivan lähiaikoina huomaankin, että jotain ehdottoman oleellista puuttuu minimalistisesta hoitolaukkuvarustuksestani. Minulla ei edes ole hoitolaukkua vaan olen jalosti luovuttanut Marimekon olkalaukkuni pienen ihmisen tarpeille.

Mutta mitä vauvojen pukeutumiseen tulee, arvostan äitiyspakkauksen antamaan pohjaa vauvojen peruspukeutumiselle. Joskus tosin käy niin, ettei äityspakkauksen vaatteet sovi lapselle. Esimerksi meillä majailee pitkän ja kapean sorttinen kaveri, jolle kotimaiset äp-bodyt ja -potkuhousut ovat aivan liian leveitä. Bodyissa pituus osuu kohdalleen, mutta sivulle muodostuu ikään kuin siivet kun pieni mies on niin kapea. Potkuhousut ovat enemmänkin hameita. Mikään ei pitä vaatetta paikallaan kun reidet ovat niin kovin kapeat. Olenkin joutunut melkeinpä alkuunsa luopumaan odotusajan ylevästä ajatuksestani ostaa lapselle vain kotimaisia vaatteita ja suuntaamaan ostoksille Hennesiin ja kumppaneihin, joista eurooppalaiseen tapaan löytyy leikkaukseltaan kapempia vaatteita.

Ajattelin odotusaikana pukevani lapsen pelkistettyihin ja luonnollisiin sävyihin. Valkoista ja ruskeaa, beigeä ja muita. Olen nopeasti huomannut, että poikani on niin menevä kaveri, että pastellisävyt ovat melkoinen understatement hänen luonteestaan. Nyt ymmärrän myös mitä äitini tarkoitti todetessaan, että lapsi oppii värejä omista vaatteistaan. Meillä voidaan tovi olla vain ja tuijottaa omia punaisia sukkia.


Body - Disney, Farkut - KappAhl, Sukat - Lindex

Sitäpaitsi kun 4 kuukautinen pieni mies on 70,5cm pitkä, tuntuisi typerältä pukea kaverille mintunvihreitä potkuhousuja.


torstai 29. lokakuuta 2009

Tutustumisia

Äitiydessä on ujolle ihmiselle yksi hyvinkin hankala puoli. Jotta lapselle saisi luotua jotain sosiaalisia kontakteja, on niitä luotava itsekin. Varsinkin nyt kun lapset ovat kokoluokkaa, jossa kantaja ja ruokahuolto ym ovat ehdottomia. Tuntuu kuin olisi taas aloittamassa uudessa koulussa, eikä täällä ole edes tupakkapaikkaa, jossa tutustua.

Tunnen Porvoosta hyvin vähän ihmisiä, omillani siis, toki miehen monivuotisia ystäviä jo melko joukon, mutta niitä omia ystäviä ei ole juurikaan. Vielä vähemmän on lapsellisia ystäviä.

Tänään olen yrittänyt tutustu ja solmia suhteita. Kaksi perhevalmennuksesta ja vaunulenkeiltä tuttua äitiä kävivät vauvoineen salaatilla ja patongilla. Äkkiä koti oli kovin täynnä kun vauvoja makasi lattialla kolme vierekkäin. Ja yhtä äkkiä koti oli hyvin tyhjä kun väsyneet vieraat lähtivät kotiin ja oma pieni mies nukahti petiinsä.



Lohturuokaa


Nykyään ruoanlaitto-ohjelmissa hoetaan kyllästymiseen asti käsitettä comfort food. Yksi meillä varmaa lohtua tuova ruoka on Andalusian keitto. Tämä olisi jäänyt varmasti itseltäni kokematta, jollen olisi paremman puoliskoni matkaan lähtenyt.


keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Vuoden ja monen hetken jälkeen

Helsinkiläiset ystäväni pitivät minua hulluna kun kerroin muuttavani Porvooseen. Todettiinpa, että "me ei sitten enää paljoa nähdä, kun muutat niin kauas!". Ajattelin, että "älkää nyt viitsikö, Porvoohan on kuin Espoo, bussilla pääsee", mutta niin vain Porvoo onkin kaukana. Kuin toisessa todellisuudessa.

Hammaslääkärilleni romantisoin asian. Kerroin hyppääväni oravanpyörästä. Leukakirurgiaan erikoistunut sankarini hymähti, suuria sanoja parikymppiseltä. Kampaajalleni kerroin pitkät pätkät, että se nyt vaan on niin, että kun rakastuu niin tekee hulluja päätöksiä. Sitten pakkasin ihanan kaupunkiyksiöni pakettiautoon ja muutin asumaan kivenheiton päähän Porvoon vanhasta kaupungista.

Valehtelisin jos jättäisin kertomatta, että olen asunut täällä aiemminkin. Kaukana keskustasta, opiskelija-asuntolassa, jota kutsuisin helvetiksi. Paikassa, jonne lumen tulon jälkeen jää mottiin. Minulle oli tärkeintä, että hyllyn reunalta löytyi siistissä pinossa 6 euroa ja 40 senttiä, joilla opiskelija pääsisi bussilla Helsinkiin. Ja bussi kulki asuntolan vierestä. Enemmän kuljin poispäin Porvoosta kuin sitä kohti. Välissä muutin Helsinkiin, olin onnellinen ja mitä vielä. Sitten iski tämä hulluuskohtaus.

Nyt on kulunut vuosi ja kohta puoli vuotta, yhdet häät ja esikoisen syntymä. En tiedä vielä olenko onnellinen täällä. Hulluuskohtaus ja huuma ovat hälvenemään päin. Eksyessäni pienomakotitaloalueella manaan, kuinka helsinkiläinen voi kyllä mennä naimisiin ulkopaikkakuntalaisen kanssa, mutta onko helsinkiläinen oikeasti koskaan valmis muuttamaan pois Helsingistä?

Käyn synnyinkaupungissani enää harvoin. Täsmäkohteissa, kuten lapsuudenkoti, useammin. Niinä harvoina kertoina kun käyn keskustassa, huomaan että kaikki on aina eri tavalla kuin viime kerralla ja kuinka olen menettämässä kykyni uida ihmisvirrassa.

Hiljalleen sopeudun paremmin ja paremmin.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Emma Juslin: Frida ja Frida

"Sain lukiosta irti vain sekaannusta ja muutaman kirjaimen paperilapulle. Tiesin ettei lukio ollut sitä mitä halusin, mutten nähnyt vaihtoehtoja. Sitten seurasi yliopisto-opintoja. Minun oli pakko matkustaa pois siinä toivossa että voisin matkustaa kotiin. Mutta minä petyin."

Emma Juslin: Frida ja Frida (Teos ja Söderströms 2008)