torstai 29. lokakuuta 2009

Tutustumisia

Äitiydessä on ujolle ihmiselle yksi hyvinkin hankala puoli. Jotta lapselle saisi luotua jotain sosiaalisia kontakteja, on niitä luotava itsekin. Varsinkin nyt kun lapset ovat kokoluokkaa, jossa kantaja ja ruokahuolto ym ovat ehdottomia. Tuntuu kuin olisi taas aloittamassa uudessa koulussa, eikä täällä ole edes tupakkapaikkaa, jossa tutustua.

Tunnen Porvoosta hyvin vähän ihmisiä, omillani siis, toki miehen monivuotisia ystäviä jo melko joukon, mutta niitä omia ystäviä ei ole juurikaan. Vielä vähemmän on lapsellisia ystäviä.

Tänään olen yrittänyt tutustu ja solmia suhteita. Kaksi perhevalmennuksesta ja vaunulenkeiltä tuttua äitiä kävivät vauvoineen salaatilla ja patongilla. Äkkiä koti oli kovin täynnä kun vauvoja makasi lattialla kolme vierekkäin. Ja yhtä äkkiä koti oli hyvin tyhjä kun väsyneet vieraat lähtivät kotiin ja oma pieni mies nukahti petiinsä.



Lohturuokaa


Nykyään ruoanlaitto-ohjelmissa hoetaan kyllästymiseen asti käsitettä comfort food. Yksi meillä varmaa lohtua tuova ruoka on Andalusian keitto. Tämä olisi jäänyt varmasti itseltäni kokematta, jollen olisi paremman puoliskoni matkaan lähtenyt.


keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Vuoden ja monen hetken jälkeen

Helsinkiläiset ystäväni pitivät minua hulluna kun kerroin muuttavani Porvooseen. Todettiinpa, että "me ei sitten enää paljoa nähdä, kun muutat niin kauas!". Ajattelin, että "älkää nyt viitsikö, Porvoohan on kuin Espoo, bussilla pääsee", mutta niin vain Porvoo onkin kaukana. Kuin toisessa todellisuudessa.

Hammaslääkärilleni romantisoin asian. Kerroin hyppääväni oravanpyörästä. Leukakirurgiaan erikoistunut sankarini hymähti, suuria sanoja parikymppiseltä. Kampaajalleni kerroin pitkät pätkät, että se nyt vaan on niin, että kun rakastuu niin tekee hulluja päätöksiä. Sitten pakkasin ihanan kaupunkiyksiöni pakettiautoon ja muutin asumaan kivenheiton päähän Porvoon vanhasta kaupungista.

Valehtelisin jos jättäisin kertomatta, että olen asunut täällä aiemminkin. Kaukana keskustasta, opiskelija-asuntolassa, jota kutsuisin helvetiksi. Paikassa, jonne lumen tulon jälkeen jää mottiin. Minulle oli tärkeintä, että hyllyn reunalta löytyi siistissä pinossa 6 euroa ja 40 senttiä, joilla opiskelija pääsisi bussilla Helsinkiin. Ja bussi kulki asuntolan vierestä. Enemmän kuljin poispäin Porvoosta kuin sitä kohti. Välissä muutin Helsinkiin, olin onnellinen ja mitä vielä. Sitten iski tämä hulluuskohtaus.

Nyt on kulunut vuosi ja kohta puoli vuotta, yhdet häät ja esikoisen syntymä. En tiedä vielä olenko onnellinen täällä. Hulluuskohtaus ja huuma ovat hälvenemään päin. Eksyessäni pienomakotitaloalueella manaan, kuinka helsinkiläinen voi kyllä mennä naimisiin ulkopaikkakuntalaisen kanssa, mutta onko helsinkiläinen oikeasti koskaan valmis muuttamaan pois Helsingistä?

Käyn synnyinkaupungissani enää harvoin. Täsmäkohteissa, kuten lapsuudenkoti, useammin. Niinä harvoina kertoina kun käyn keskustassa, huomaan että kaikki on aina eri tavalla kuin viime kerralla ja kuinka olen menettämässä kykyni uida ihmisvirrassa.

Hiljalleen sopeudun paremmin ja paremmin.