torstai 31. joulukuuta 2009

entten tentten

Ongelmat ovat vuoden vaihteessa suuret, kun ei osaa päättää, minkä värisen heijastinkukan hankkisi! Alesta löytyi uusi takki, jonka rintaan selvästi tarvitaan kukka. Mikä ihana tekosyy hankkia jotain kaunista. (Sentään hyödyllistä!)




Olen tykästynyt Saara Renvallin kädenjälkeen muuallakin. Luulen, että tulevaisuudestamme voi hyvinkin löytyä Lundialle suunniteltu graffitinharmaa Koti-ruokapöytä. (En saanut napattua siitä kuvaa tänne.)



ps. Ihanaa alkavaa vuosikymmentä!

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

ei näin kilttejä poikia olekaan








Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Kamerani on onneton kun sen yhdistää hämärään huoneeseen. Tässä kuitenkin kurkistus pienen miehen lahjavuoreen. Isovanhemmat ja kummit olivat yltyneet ostamaan paljon sellaistakin, minkä voisi paketoida vielä ensi joulunakin ja silti lelu voisi olla vähän liian vaikea pienelle kaverille. Onneksi siis kuitenkin tilasin Sophien ilastuttamaan vinkunallaan elämäämme niin oli aattona edes jotain ikävaiheseen sopivaa. Taaperokärryä, junanrataa, pinottavaa klovnia ym en edes ole viitsinyt avata laatikoistaan. Matias tarvitsee oman huoneen aivan pian.

Omaksi suosikikseni on noussut kummeilta saatu maanmainio kirja: Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia. Jukka Itkosen kirja, Christel Rönnsin kuvituksella. Jos ette mitään muuta kirjakaupasta keksi ostettavaksi niin ostakaa tämä. Aivan ihana!

ps. Ainiin, huom. uusi matto. Teimme taas itsellemme tyypillisen viiden minuutin ostopäätöksen. Väliaikaisratkaisuksi puhuttu, mutta tiedä häntä. Raikkaita sohvatyynyjä ynnä muuta on ostoslistalla. Kevät, tule jo.

lahjuksia äidille

Matkalla kohti Jyväskylää alkoi ratin takaa yht'äkkiä kuulua ärräpäitä. Kävi ilmi, että miehen lahja minulle on unohtunut piiloonsa. Aikani Aattona arvuuttelin lahjaa kunnes se minulle paljastettiin. Loppureissun olinkin vähän hämilläni, että mitä se nyt tuollaisen.

Ja hämilläni olen yhä, sillä paketista löytyi Iittalan Decanter.



Muistan kuinka Decanterin tullessa markkinoille, puhelin kaverini kanssa, että siinä on jotain kovin kömpelöä. Nyt se kuitenkin tuntuu sirommalta kuin tuolloin. Olisiko sitä hieman käsitelty vuosien saatossa...?

Olen kerännyt meille 'paremmiksi' viinilaseiksi Essenceä, joten mies ei lasisarjassa osunut hakoteille. Essence-lasien muotokieli puhuttelee aika tavalla, mutten jotenkin näe sitä tässä Decanterissa.

Hiljalleen olen kuitenkin mieltymässä lahjaani. Siihen kai vaikuttaa miehen vilpitön innokkuus, tuli jopa sanoneeksi, että se on niin sun näköinen.

Mietin tosin, mitkä ovat todennäköiset käyttötilanteet tälle ja mahdollinen elinikä kun kodissa kasvaa jo nyt varsin laajaulottuvuuksinen ja vauhdikas poikalapsi.

Äitini paketista löytyi Kaarinan Peltosen toimittama Tunnista designklassikot -kirja. En ole vielä ehtinyt siihen perehtyä, mutta veikkaan jo siitä olevan varmasti iloa. Näen jo mielessäni kuinka vuosi vaihtuu sohvalla loikoen, kirja sylissä ja gt-lasi kädessä.


kuva: Iittala

tiistai 29. joulukuuta 2009

elämää joulun jälkeenkin

Pieni perheeni vietti suuren osan joulusta tien päällä. Karavaanimme matkasi ensin Jyväskylään, sitten Lappajärvelle, josta jälleen Jyväskylään ja sieltä Helsingin kautta Porvooseen. On vietetty aikaa mummin, isomamman, mummon, isomummon ja serkunkin kanssa. Pieni mies oli koko reissun kuin enkeli ja kikatteli vain - ja vieläpä nukkui lähes kaikki ajomatkat. Nyt kun olemme kotiutuneet, uskaltaa kaveri taas olla muutakin kuin vieraskorea. Puurokaan ei maistu kun pitää näyttää, että on oma tahto.

Eli on tässä kai lupa olla vähän väsynytkin. Ehkä.

20 yli puolen yön, noin kahden tunnin ja 20 minuutin kuluttua siis, pieni mies täyttää puoli vuotta. Ja minä olen hölmönä, että joko se hujahti, vuoden puolikas - ja toisaalta: vasta puoli vuotta muka, olethan ollut täällä aina.

Syntymäpäivälahjaksi Matias saa huomenna sikapiikin. Saas nähdä mikä riemu siitä ratkeaa. Aiemmat rokotukset eivät ole tuottaneet oikeastaan mitään reaktioita, joten elän toivossa, ettei tämäkään.

Joululahjoista kerron huomenna. Molemmille puolille ensimmäinen lapsen lapsi on aika lahjottu veijari. Ja äitinsä hieman neuvoton, että mihin kaikki tulee mahtumaan.

tiistai 22. joulukuuta 2009

vaihtoehto harsoviritelmille

Pakkasten alettua olen seurannut keskustelua harsoista vaunun suuaukolla ym. Kaupungilla on vastaan tullut monet pyykkipojin viritellyt harsot, milloin valkoiset, milloin nallekuvioiset. Enää en niin paljoa ihmettele näitä viritelmiä kuin aikana ennen omaa vauvaa, mutta omassa käytössäni niitä kammoksun.

Virkeänä kesävauvana pieni mies ei ollut ikinä nukahtaa jos näki vilauksenkin jotain väriä ja tai liikettä, joten minä myös otin mukaani harson ja pyykkipoikia. Lenkiltä palasin sisään kiroillen. Joko minussa, pyykkipojissa tai vaunujeni kuomussa oli jotain vikaa. Viritelmä oli onneton.

Olin lukenut Minityylistä Kurtis Baby Peacesta ja kammoksunut sen hintaa, mutta lopulta taivuin. Ja hyvä niin. Kurtis on maksanut itsensä takaisin. Alkuajan vaunissa nukkumisen vaikeus helpotti, kauppojen kirkkaat valot se piti poissa silmistä ja nyt pakkasten kiristyttyä se pehmentää kirpeää ilmaa, viimaa ja tuiskua.

On se onneksi kivan näköinenkin.



kurkistus


Olen niin paljon kurkkinut muiden bloggaajien koteihin, että jotain on annettava omastaankin. Repäisimme eilen ja heitimme olohuoneen maton roskiin. Matto oli vanha ja hävyttömän riekaleinen. Olemme joulun aikaan niin vähän kotona, eikä meille ole tulossa vieraita, joten tohdin näin tehdä. Nyt meillä on pakote ostaa uusi matto. Emme olekaan olleet aikeissa ostaa sellaista kuin vasta viimeiset puolitoista vuotta... Jotain oli lattiaan heitettävä vähän pehmentämään ääniä ja pienelle miehelle alustaksi. Punainen intiapuuvillainen päiväpeitto on vanhasta solukämpästäni kouluajalta. Edellinen mattomme oli vaalea ja uudesta matosta on myös suunniteltu vaaleaa, nyt katsottuani illan ja aamun punaista lattiaamme, aloin hieman epäillä suunnitelmaamme...

Kirjahyllyt ovat, aina ja ikuisesti, ehdottomasti Lundiaa. Vanhassa olvikossa nojatuolin vieressä majailee viimeisimmät lehtihankintani.

piparkakkutalo

Sain kuin sainkin piparkakkutaloni koottua (jo pari viikkoa sitten tosin). Ei se vaatinut kuin yhden pahan palovamman oikean käden keskisormeen, mutta ehkä sen hinnan maksoikin. Lopputulos ei omaa silmää niin hirveästi miellytä, mutta toisaalta, tämä on elämäni toinen aivan yksin tekemäni piparkakkutalo. Joka kerta oppii jotain, mikä helpottaa seuraavan vuoden rakennusurakkaa. Sen verran tänä vuonna huijasin, että käytin Muumitalo-piparkakkumuotteja, mutta muokkasin niitä mm. lyhentämällä taloa huomattavasti. Glasuuria on käytetty holtiton määrä ja silti sitä tarvitsisi yhä lisätä. Suuruudenhullu? Minäkö?


Talon taustalla kurkkii syntymäpäivälahjaksi saatu Klenellin Four-maljakko. Kun palaamme joulureissultamme, aion täyttää sen tulppaaneilla. Tulppaanit ovat ehdottomia suosikkejani.

lauantai 19. joulukuuta 2009

jättiläisen kenkäpulmia

Lukijoiden hauskuutukseksi kerrottakoon, että olen jättiläinen. Kärsin nuorelle naiselle varsin harmillisesta ongelmasta: olen kasvanut liian pitkäksi ja maata pitkin vieläkin enemmän. Naisten jalkinevalmistajat eivät tunnusta kaltaisteni olemassa oloa - tai oikeammin vain muutamat tunnustavat ja kiskovat meistä luonnon oikuista pitkät pennit myymällä kenkiä pienissä erikoisliikkeissä.

Olen perinyt pitkät geenit vanhemmiltani. Olen 181cm pitkä ja kengän kokoni on miehinen. Vaelsin pitkään pimeydessä kunnes löysin pari pikkuliikettä, jotka myyvät erikoiskokoja. Suru tosin on siinä, että kengät ovat yhtä hintavia kuin kauniita. En ole siis vuosien saatossa saanut moniakaan kauniita kenkiä haltuuni ja ne mitä omistan, olen kuluttanut puhki.

Vielä viime viikolla minulla oli kauniit arkikäyttöön sopivat talvisaappaat ja yhdet juhlavampaan menoon kelpaavat. Torstaina uskolliset arjen kumppanini päättivät hajota. Olin vetämässä varren vetoketjua kiinni, vauva talvivaatteisiin topattuna ja kaikin puolin valmiina lähtemään, kun kuului kruts. Vetoketju oli hajalla. Avokkaissa (joita onneksi/koomisesti olen haalinut useammat) vauvojen pikkujouluihin pakkassäällä ylämäissä vaunujen kanssa kulkeminen ei ole hauskinta mitä tiedän.

Seuraavana aamuna tein toiviomatkan suutarille vain kuullakseni, että joulun pyhien ja uskomattoman ruuhkan vuoksi saisin korjattuna takaisin vasta 30.12. Se tarkoittaa liian montaa joulureissua ja pakkaspäivää liukkaissa koreilusaappaissa tai varpaat palelluttavissa avokkaissa.

Pelastus löytyi paikallisesta Robin Hoodista. Tutkiskelin sieluani ja totesin, että on korkea aika ymmärtää käyttää vaunulenkeillä jotain käytännöllisempää jalkinetta ja säästää parempiansa keskustareissuille ja muille.

Saa nauraa, uudet kumppanini:




Kuoman Pallas-saappaat. Ovat muuten lämpöiset.


kuva: kuoma.fi

perjantai 18. joulukuuta 2009

lempikirja


Nykyinen lempikirjani näyttää tältä. Se sisältää suosikkejani: listoja. Kirjaan siihen nykyään aivan kaiken tehtävän puuhan: "osta uudet tyynyt", "teetä kuvia isovanhemmille" tai vaikka "kehystä Matiaksen jalanjäljet". Eikä enää ikinä ole tylsää. Olen aina rakastanut tehtävälistoja, mutten ole ennemmin ymmärtänyt omistaa asialle omaa kivaa, pientä ja kaunista kirjaa. Kirjasta on myös tullut milteipä elintärkeä. En tiedä johtuuko se univajeesta (vaikka pieni mies nukkuukin aika hyvin) vai puhtaasta höveliksi muuttumisesta, mutten enää muista yhtään mitään kirjoittamatta sitä ylös. Rakastan kalentereitakin, niistä lisää joku toinen kerta.



Siinä se tulikin. Pienen miehen nimi. Matias. Jalanjäljet otettiin talteen 3 ja puoli kuukautiselta. Nyt lähennellään jo puolta vuotta.


Muistikirja Akateemisesta, kirjaimet kannessa Pienen Varpusen puodista.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

viimeinen joululahjahankinta ja ihanaa postia



Olin pohdiskellut tämän pienen söpöläisen kotiuttamista jo tovin ja päättänyt hankintaa vastaankin, mutta kun Minityylissä viime viikolla osui kohdalle varsin houkutteleva tarjous en enää voinut vastustaa. Sophie saapui eilen postissa ja pääsee pian pukinkonttiin.

Meidän ei todella ollut tarkoitus hankkia pienelle miehelle montaakaan lahjaa, mutta pienten pakettien määrä on kuitenkin yllättänyt ja kun ensimmäisestä lapsenlapsesta intoutuneet isovanhemmat osallistuvat pottiin lienee pakettien määrä holtiton suhteessa lapsen ymmärryskykyyn. Sophien olisin kyllä hankkinut loppuen lopuksi kenties muutenkin. Sillä on nostalgia-arvoa, ihastuin siihen jo valkokankaalla.

Ihanaa postia saapui tänäänkin kun lukioaikainen ystäväni avusti maaseudun (haha) asukkia hankkimalla pienelle miehelle Artekista Flenstedin Elphant Party -mobilen.


En tiedä vielä ripustanko ronsuja tässä kodissa esille, mutta varmaa on, että ne saivat rakastavan kodin. Vastineeksi ystävälle lähti paketillinen kestovaippoja, jotka suurista aikeistani huolimatta ovat jääneet meiltä käyttämättä. Kaikki alkuajan sumu ja murhe veivät kaiken voiman imse vimseihin tutustumisesta. Olen lopulta päättänyt olla uskottelemasta itselleni, että ihan vaikka huomenna aloitamme kestoilun. Uusi politiikkani (kirahvin ja norsujen tuoreena omistajana) on, että kaikesta turhasta tavarasta ja nurkissä käyttämättömänä pyörivästä romppeesta on päästävä eroon.

Kerroinko, että kävimme eilen Ikeassa...? Puhun itseni jatkuvasti pussiin.



Mutta miten olisin voinut jättää nämäkään tipuset sinne kylmään halliin?



perjantai 11. joulukuuta 2009

askartelupaskartelu

Olen aivan koukussa näihin kaikenmaailman sisustus-, design- ja lifestyle-blogeihin, joiden pitäjät milloin askartelevat, nikkaroivat ja ompelevat kaikkea ihanaa. Ja joka päivä saan masentua siitä, etten ole häävi askartelija. Ideoita on vaikka kuinka, ja kai se osaaminenkin jossain syvällä, mutta todellisuus tulee valitettavan nopeasti vastaan. Missä on se piha tai parveke, jolla spray-maalata ties mitä? Tai ompelukone jolla noin vain surauttaa pienelle miehelle milloin mihinkin tarpeeseen jotain? Hyvä kun olen edes saamassa lopulta hankittua kotiin tulostimen niin en aivan vieraannu omasta alastani.

Mutta! Olen päättänyt lainata ompelukoneen isoäidiltäni, ottaa ohjekirjan käteeni ja opetella. Ja osaanhan minä kyllä, mutta ne alalangat ja puuttumaton kärsivällisyyteni.

Olen päättänyt mennä Ikeaan ja haalia kaikkea puuttuvaa tarpeimistoa projekteihini.


Ja olen jälleen kerren ymmärtänyt, että suurin onnettomuuteni tällä hetkellä on se, ettei minulla ole omaa työpöytää. Ei tilaa, jolle haalia kaikkea puuhasteltavaa, laskea asioita pois käsistä sulateltaviksi. Ei pöytää, jonka voisi siivota silloin kun tarvitsee aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällä hetkellä valtaan aina välillä ruokapöytämme, mutta harmistun alakuloon asti kun joudun raivaamaan projektini kun saamme vieraita.

Äh!