keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

yksi pieni neekeripoika



Toissakesäiseltä Italian matkaltamme tarttui mukaan päivyri keittiöön. Pidän siitä valtavasti, joskin unohdan aina siirtää sen numeroita. Kai se on mieheni vastuualuetta. Minua kiusaa ajatus vielä joskus kerätä kymmenen pientä neekeripoikaa kotiimme.



Eteinen järjestyy hiljalleen. Olen tyytyväinen Ikean hankintoihimme. Harvinaisen hankala tila kuvata tuo eteisemme, joten en lupaa siitä laajempaa esittelyä.

Palasimme Jyväskylästä jo viime viikonloppuna, mutta blogi on ollut paitsiossa pienen miehen takerruttua minuun kynsin ja hampain. Vierastaminen ja eroahdistus ovat päivän sanoja. Myös lusikkaruoka-lakko on pinnalla. Taas vaihteeksi. Meidän pienokaisemme on siitä mukava, että joka toinen viikko hän syö kuin porsas ja joka toinen viikko meillä taas asuu pieni totaalikieltäytyjä. Lääkärit lohduttelevat, että poika kasvaa ja kehittyy erinomaisesti, kunhan on hyvin voimakastahtoinen luonne.

Sain anopilta ompelukoneen lainaan! Ompelin makuuhuoneen verhojen käänteet. Ripustaminen on vielä edessä. Haluan tehdä sen rauhassa ja rauha on näemmä asia, jota saan vasta viikonloppuna jos pojat vaikka lähtevät vaunulenkille. Huhuh.

3 kommenttia:

m-a kirjoitti...

Tykkään kovasti tuosta päivyristä! Päivyrit on muutenkin kivoja, ne kestää vuodesta toiseen.

Voi Matias! Jos yhtään lohduttaa, niin meidän Fiona oli ja on edelleen (2v.) tuollainen on/off-syöjä. Silti kasvaa tasaisesti omilla käyrillään ja on muutenkin hyväntuulinen. Niin kuin varmaan Matiaskin. Tuo syömättömyys rassaa vaan tosi pahasti vanhemman hermoja, ja jo pienikin lapsi ymmärtää sen "hauskana" leikkinä. Ei vaan pidä menettää hermojaan (Just joo! Nimim. Hermoraunio) vaan jos ei syö niin sitten ei syö ja ruokaa tarjotaan uudelleen vähän myöhemmin. Periaatteessa hyvin yksinkertaista muttei kuitenkaan...

m-a kirjoitti...

Niin ja sitä piti vielä sanoa että Fionalla hammasvaivat liittyi ihan olennaisesti noihin syömättömyyskausiin.

Hanni kirjoitti...

Tuo syöminen on kyllä niitä juttuja, joita saa järkeiltyä vaikka kuinka ja ymmärtää kyllä, mutta aina se tuntuu vain yhtä pahalta. Matias on ollut huono syömään aivan alusta asti. Juuri eilen muskarissa puhuttiin yhden äidin kanssa siitä, että yleensähän pullovauvat ovat painavia/pulleita ja rintavauvat ei. Siinä me sitten istuttiin, hän pullean rintavauvansa kanssa (11kg/70cm) ja minä hoikan pullovauvani kanssa (10kg/79cm) päivittelemässä. Meillä on mainio lastenlääkäri, joka totesi vain tiukasti että minun pitää pysyä tässä hommassa aivan yhtä tiukkana kuin tutista vierottaessani. Tämä on pojan vallankäyttöä. Ei saa pakottaa, seuraavana ruoka-aikana uusi yritys jne. Harmittaa vain nämä syömättömyyskaudet aina kun muuten mainiot yöunet muuttuvat aina silloin levottomiksi. Taas ollaan herätty puoli viideltä pirteinä kuin peipponen.