perjantai 28. tammikuuta 2011

keittiöjakkaroista

Tänään huomasin kaipaavani keittiöjakkaraa. En kiivetäkseni sen päälle, vaan istuakseni hengähtämään hetkeksi. Ajattelin jopa tiskata istualteen. Kaikkea se tekee, kasvava maha.

No, tosiaan 181 sentin pituus luo harvemmin tilanteita, joissa en yltäisi ylähyllyille ja pienen miehen alati kehittyvät kiipeilytaidot ovat nekin seikka, minkä vuoksi keittiöjakkaran hankinta ei ole ollut ostoslistan kärjessä.

Muistin pari vuotta sitten tykästyneeni Lundian Matildaan ja piipahdin tänään katsomassa sitä. Ei se enää sykähdyttänytkään. Yhtään. Jälleen kerran yksi arvokas tuote johon ei onneksi ole ollut varaa investoida.

Toistaiseksi ainut keittiöjakkara, johon en ole vuosien tarkastelun ja haaveilun aikana kyllästynyt on Ikean Bekväm. Vähän tylsää, mielikuvituksetonta ehkä.

Huonoa siinä on se, ettei se ole optimaalinen istuinkorkeudeltaan jos haluan istua työtason äärellä - vähän niinkuin oma äiti lapsuudessani. Sellaisella keittiöjakkaralla, joka 80-luvulla oli joka kodissa. Jalat valkoista pinnoitettua putkea, istuinosa ja jalansijat muovia. Tiedätte kyllä.


Allekirjoittanut ottaa vastaan vinkkejä käytännöllisistä ja samalla silmää hivelevistä sekä kohtuuhintaisista jakkaroista.

maanantai 17. tammikuuta 2011

project life


Tuon oikeassa reunassa raksuttavan ajastimen myötä olen innostunut monien skräppääjien blogeissa tällä hetkellä meuhkattavasta Project Lifesta. Kokemattomalle skräppääjälle (siis olemattomalle skräppääjälle) tuo kuulostaa jopa toimivalta ratkaisulta.

Esikoiselle olen valokuvia kehittänyt ja liimaillut Ordning & Redanin mustiin isoihin kansioihin, ja kieltämättä välillä aika huonolla menestyksellä. Nytkin yli puolen vuoden kuvat (kehitetyt kylläkin) odottavat miehen talvilomaviikkoa, jolloin haaveilen ne liimailevani paikoilleen.

Ehkä söpön turkoosi Project Life saisi taas innostumaan uudestaan. Mutta omistaisiko sen uuden tulokkaan kuville, vai vaikka sisarussuhteelle?

uusia tuulia

Kehtaisinko lupailla, että päivitystahti lähtisi taas vauhtiin? Uudessa kodissa ollaan asuttu onnelliset pari kuukautta - aika tasan oikeastaan. Asiat ovat enemmän tai vähemmän jo paikallaan, mutta jotta yhtälö "tarpeeksi siistiä ja valoisaa kuvattavaksi" toteutuisi, tarvitsee päivän vielä pidentyä tunnilla ainakin.

Uusi koti, lapsen kivesleikkaus ja muun muassa tuonne oikeaan reunaan ilmestynyt ajastin selittävät osaltaan hiljaisuutta, mutta osasyyksi on nostettava ihan sekin, että olen ollut varsin neuvoton tämän uuden kodin kanssa. Säilytystilaa esimerkiksi on enemmän, mutta se on kovin erilaista kuin ennen jne. Eteinen on haastavan mallinen kun siinä pitää pukea lapsi ja mahtua säilyttämään kaikkea. Ehjiä seiniäkin on mukamas liian vähän.

Silti tykkään tästä kodista hurjan paljon. Ja olen onnellinen. En tiedä välittyykö rivien välistä, mutta pääsääntöisesti olen todella pessimistinen sielu, joten sanoin juuri jotain merkittävää!